Aksel vaikuttaa tietyllä tavalla aika paljon samanlaiselta kuin Topi, vaikka toki tosi tosi paljon täyspäisemmältä. Topi ei tuossa iässä olisi nokkaansa kodin ulkopuolelle pistänyt, jos olisi saanut päättää. Vaikka aran koiran "raahaaminen" mukana erilaisissa paikoissa saattaa tuntua koiran rääkkäämiseltä, omien kokemusten mukaan pahinta mitä voi tehdä, on jäädä tuleen makaamaan. Vaikka pelkotilat ja niihin siedättäminen ovat rasittavia ja erityisesti suuritöisiä projekteja, stressaavia tilanteita ei kannata kokonaan yrittää sulkea pois koiran elämästä. Se ei kuitenkaan ole koskaan mahdollista. Kuitenkin niin, että nyrkkisääntönä on ihan aina se, että koira ei joudu tilanteeseen, jossa sen pitää itse yksin kohdata ongelma, jota se ei kuitenkaan pysty järkevällä tavalla purkamaan. Lystin omistaja mainitsi, että omistajan pitää olla koiran varahermot ja se on niin totta kuin olla voi. Eikä vain aran koiran kanssa, vaan kaikkien. Omistajan pitää kertoa koiralle, kuinka toimia, koska se ei itse pysty tilanteita hallitsemaan. Osa koirista pystyy, mutta aika harva. Jotkut tilanteet taas ovat sellaisia, joissa omistajankaan tuki ja ohjeistus eivät riitä ja mun mielestä ne ovat sellaisia juttuja, joihin pitää kontrolloidusti totutella - "keinotekoisesti" luotuja tilanteita, joissa koira tuntee olonsa koko ajan turvalliseksi. Kaikkea ei tarvitse sietää, mutta mun mielestä tähtäimenä on aina se, että koira pystyisi ja oppisi jossain vaiheessa selviämään vaikeistakin tilanteista nimenomaan omistajansa tuella. Ja omistajan vastuu on kaiken aikaa valvoa ja viheltää peli poikki, jos paine kasvaa liian suureksi ja koiran ainoa vaihtoehto on joko lamaantua tai hyökätä. Esim Mörkölle tällä hetkellä sellaisia tilanteita, joihin en vie sitä koskaan missään tilanteissa, on yksinkertaisesti kaikki vieraiden ihmisten kohtaamiset. Tiedän, ettei se todennäköisesti selviä niistä kuitenkaan ilman tarvetta hyökätä (krooninen kipu jättää jälkensä ennen yltiösosiaaliseenkin koiraan.. :/) ja että en itse pysty kontrolloimaan sitä ja antamaan sille tarvittavaa tukea, joten me vaan harjotellaan vieraiden kanssa olemista lyhyillä treeneillä osaavien ihmisten kanssa. Topin kanssa oikeastaan kaikessa on sama juttu - on paljon asioita, joissa sen pää hajoaa. Nykyään tosin se on niin epäitsenäinen, hyvin hallinnassa ja sen luotto meihin on niin suuri, että se pystyy valvotusti kohtaamaan melkein kaiken. Mutta esimerkiksi tuttujenkin koirien tapaamiset tapahtuu aina niin, että Topi pysyttelee meidän lähellä ja se saa koko ajan neuvoja. Niin, ettei se edes ehdi miettiä, miten pitäisi ehkä toimia. Vaikka Topin luottamusta ei ole ollut ollenkaan helppoa voittaa, niin nyt se on ihan ehdotonta. Topin päähän ei vain mahdu, että kukaan sen omista ihmisistä voisi koskaan tehdä sille mitään pahaa. Sitä voisi varmaan vaikka lyödä ja se vain katsoisi höpsönä "ethän sä VOI tehä tollasta" ja nuuskisi ihmeissään häntää heilutellen. Siinä jotenkin kiteytyy mun mielestä aika hyvin aran (Topin tapauksessa hermoheikon) koiran kanssa elämisen tärkein asia - sen pitää pystyä luottamaan kaikissa tilanteissa, että omien ihmisten suunnalta ei tule koskaan mitään pahaa. Silloin sillä säilyy jonkinlainen tasapaino elämässä. Topi on enemmän äidin koira eikä sillä ole muhun sellaista uskomatonta luottoa ja mulla siihen aukotonta kontrollia niin kuin äidillä. En tiedä, miten äiti on onnistunut sen luomaan, ja miten se on jaksanut painaa lopetuskuntoisen koiran kanssa töitä niin paljon että siitä on tullut iloinen ja normaali koira. Miten sillä ylipäätään riitti vaikeimpina aikoina niin paljon ymmärrystä Topille? Äiti ei edes ole erityisen johdonmukainen koirien kanssa, mutta ehkä se sitten sopii Topille. En tiedä. Pointti on kuitenkin ehkä se (en tiedä onko sellaista tässä ollenkaan.. ajatuksia vaan ajatuksen perään), että Topin kanssa yhdessä tekemistä ja harrastamista kannatti jatkaa. Mahdotonta sanoa, millainen siitä olisi tullut, jos niitä ei olisi jatkettu. Tolleri on kuitenkin työkoira, jolla riittää virtaa ja mitä enemmän koiralla yleensäkin on ylimääräistä energiaa, sitä enemmän se yleensä purkautuu häiriökäyttäytymisenä. Tätä naputellessani mieleen tuli myös, että yksi syy äidin onnistumiseen Topin kanssa on varmasti ollut se, että äiti on ehkä maailman epäkilpailuhenkisin ihminen eikä sillä koskaan ole ollut koirien kanssa toimiessa mitään ylempää auktoriteettia tai sääntökirjaa määräämässä, mitä tehdä. Mutta kilpailuvietistä ei vaan millään pääse eroon, se on fakta. Mörkön kanssa tekemisessä ei ole enää paljon mitään mieltä, kun ei kisaamaan pääse, sen voin ihan tunnustaa. Mörkön kannalta hirmu harmi, vaikka yritänkin sen kanssa aina jotain pientä puuhastella. Ei se kuitenkaan ole sama asia. Ei vain saa potkittua itteänsä sen verran perseeseen että tekisi kunnolla - sen Mörkö ansaitsisi.
Topista vielä. Mietin pitkään, otanko tätä esille mutta koska Aksu ja Topi ovat todennäköisesti hyvin erilaisia (sun onneksesi (; ) niin tämä nyt jatkaa tätä samaa päämäärätöntä lätinää, joka nyt lähinnä taitaa olla vain purkautumista, ei mitään neuvoja. Topin arkuus muuttui kahden vuoden iässä aggressioksi. En tiedä, miten Aksel reagoi vieraisiin koiriin ja ihmisiin paineen alla ja miten helposti se hyökkää alistumisen sijaan, ja varmaan tämäkin menee taas ihan aiheen vierestä. Vaikka Topin toimintakyky on riittämätön (-2) ja terävyys pieni (+1), silti huonojen hermojen takia se hyökkää aina ennen kuin toinen ehtii sitä edes ajatella. Ilman, että toinen mitään uhkauseleitä esittäisikään. Kynnys aggressioon on onneksi vain tullut korkeammaksi iän myötä, mutta silti Topiin ei koskaan voi luottaa. Nuorempana se hyökkäsi heti, kun painetta oli vähänkään. Onneksi jo siinä vaiheessa meidän ja sen suhde oli sillä tasolla, että sillä ei koskaan tullut mieleenkään käyttää hampaitaan meihin. Nyt on tosin tapahtunut joitain äärimmäisen epätavallisia välikohtauksia, mutta siihen kohta.. En tiedä, miten arkuuden vaihtumisen arvaamattomaan aggressiivisuuteen olisi voinut estää. Todennäköisesti sitä olisi voinut ainakin ehkäistä paremmalla sosiaalistamisella (pentuaikana ehkä juurikin jäimme tuleen makaamaan, kun koira pelkäsi kuollakseen kaikkea). Tosin Topi tapasi paljon lapsia (kavereitani) pentuna ja silti se kävi parivuotiaana sille pennusta asti tutun kaverini kimppuun. Todennäköisesti paljoa mitään ei olisi voinut tehdä. Nyt, jos saisimme samanlaisen koiran kuin Topi, todennäköisesti onnistuisimme hyppäämään silmittömän aggressiovaiheen ohi. Ehkä kyse on vain siitä tuntumasta, jonka Topiin on saanut, ei mistään yksittäisistä teoista. On vain oppinut olemaan sellaisen koiran kanssa.
Kysymykseen, haluisinko ettemme olisi koskaan ottaneetkaan Topia, tiedän nyt vastauksen. Se tietyllä tavalla pilasi lapsuuteni ja se on ollut etenkin äidille ja varmaan myös isälle todella vaikeaa hyväksyä. Miten paljon itkua ja surua Topi onkaan aiheuttanut.. Miten hirvittävä pettymys se olikaan, ei sitä voi edes käsittää. Miten väärä koira se meille lähtökohtaisesti oli. Olen miettinyt, miksi pidimme sen tai emme lopettaneet sitä. Miksi koira, joka olisi arvaamattomuudessaan varmaan voinut vahingoittaa meitä lapsia, kavereitamme tai ketä tahansa pysyvästi milloin tahansa, päätettiin pitää? Ehkä sen takia, ettei se ole koskaan käyttänyt hampaitaan omiin ihmisiin. En tiedä, sillä nyt ajateltuna tilanne tuntui mahdottomalta. Vielä nytkin elämä on Topin kanssa usein vaikeaa. Ei se ole "normaali" (mikä on normaali?) eikä siihen voi koskaan luottaa. Vastuu sen käytöksestä on valtava. Silti, kaikesta huolimatta, olen kiitollinen että meillä on Topi. Se on opettanut niin paljon. Enkä koskaan tule enää pettymään mihinkään koiraan. Susu ei ole täydellinen, ehei, ei läheskään. Jos sellaisen antaisi jonkin reippaan koiran omistajalle, se olisi hänen mielestään varmasti ties mitä. Topin jälkeen kaikki on kuin unelmaa. Se, kun näkee Susun leikkivän toisten kanssa, istuvan vieraiden sylissä, uskaltautuvan nuuskimaan lepattavaa muovipussia tai lähestymään pelottavaa ihmistä tai vaikka edes olemaan näyttelykehässä, tuottaa aina niin suurta iloa. On niin uskomatonta, että koiran takia voi itkeä onnesta ja ilosta, ei aina surusta. Topi ja Mörkö ovat niin rakkaita kuin kaksi koiraa koskaan voivat olla, mutta ei niillä kummallakaan ole ollut elämässään onnea matkassa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen toivonut kaiken olevan vain pahaa unta. Että kaikki onkin hyvin. Että Topi ei käynytkään parhaan kaverini päälle. Että Mörkö onkin terve. Tai sata muuta ajatusta.
maanantai, 18. helmikuu 2013