Otin tänään pihalla molempien koirien kanssa tokoa koulusta tultuani eikä otuksilta intoa puuttunut tuntikausien nokkaunien jälkeen. Käsissä oli siis kaksi syöksähtelevää piippaamisella varustettua rakettia, jotka oli valmiita seisomaan vaikka päällään saadakseen palkkaa. Topinkin seuraaminen oli tosi sähäkkää ja innokasta, muttei kuitenkaan ylimotivaatiohäsläystä. Liikkeestä maahanmeno ja seisominenkin olivat reippaammat kuin yleensä. Mörkön kanssa me ollaan tehotreenattu seuraamista sisätilossa päivittäin palkaten eteen ja nyt meno alkaakin näyttää huomattavasti paremmalta: koira tietää oikean paikan eikä jää haahuilemaan vaikka palkkaa ei ihan heti tipukaan. Pitää vain muistaa palkata aina eri tavalla, sillä tätä menoa M innostuu sähläämään ja kipittää puoli metriä liian edessä yrittäen kuikuilla samalla kontaktia. Yksi iso oivallus itselleni oli myös se, että koira seuraa tosi paljon tiiviimmin ja intensiivisemmin, kun en itse  katso siihen. Olisin kuvitellut asian olevan aivan päinvastoin, enkä koskaan aiemmin kahden vuoden aikana ollut edes ajatellut tällaistakin mahdollisuutta. Miniatyyrikoira tarjoaa kyllä haastetta seuraamisen suhteen, ja hyvä niin :) Tein perusasentotreenejä tänään peilin edessä eikä tuolle rääpäleelle voi muuta kuin nauraa: se on niin ylitsepääsemättömän huvittava yrittäessään katsoa yläilmoihin istuen samalla kiinni jalassa. Symppis ja yritteliäs otus ainakin, sitä ei voi kiistää.